Suomalaisen ruokakulttuurin historia /

Suomalaisen ruokakulttuurin historia

Pohjoinen sijaintimme idän ja lännen välissä on vaikuttanut ja vaikuttaa yhä ruokakulttuurin kehitykseen Suomessa. Suomessa näkyy edelleen sekä itäsuomalainen että länsisuomalainen ruokakulttuuri, vaikkakin erot ruoissa, ruoanvalmistusmenetelmissä ja makutottumuksissa ovat aikojen saatossa tasoittuneet. Ruokatieto Yhdistyksen nettisivuilla löytyy tietoa siitä, miten ruokakulttuurimme on kehittynyt aikojen saatossa.


Suomi on maailman pohjoisin maatalousmaa. Lyhyt kesä ja alhainen lämpötila rajoittavat viljeltävien kasvien määrää. Luonnonolot näkyvät selvimmin satotasossa, mikä on noin puolet Keski-Euroopan tasosta. Kesähallat, liika kuivuus tai ylenpalttinen sade tuovat omat haasteensa maatalouden harjoittamiseen.


Sijaintimme tuo kuitenkin monia etuja. Pitkät valoisat kesäpäivät ja -yöt tuottavat kasviksiin aromia ja väriä. Muutamat kasvit hyödyntävät kesäöiden lämmön ja valon kasvamalla myös öisin! Kylmä talvi auttaa pitämään maaperää puhtaana, sillä talven kovat pakkaset pitävät huolen kasvituholaisten torjunnasta.


Pohjoisuus on haastanut suomalaisia kehittämään ruoan tuotantotapoja. Pelloilla kasvava lajikkeisto on jalostunut ja jalostettu luontomme olosuhteisiin. Yhä kehittyvä kasvihuonetuotanto on laajentanut tuoreiden vihannesten tarjontaa. Eläinten suojat on rakennettu ilmaston vaatimalla tavalla.


METSISTÄ JA VESILTÄ ITSE PYYTÄEN


Itse poimituista metsän antimista nauttiminen on pohjoisen erikoisuus; jokamiehen oikeuden suomat mahdollisuudet tuovat luonnon herkut jokaisen ulottuville. Tällä on juurensa pitkällä Suomen asutushistoriassa, joilloin uudisasukaat ottivat maata viljelläkseen sekä kalastivat ja metsästivät haluamallaan tavalla.


Tuhansissa järvissämme ja meressä elää monipuolinen valikoima kaloja. Silakka on tärkein saaliskalamme, mutta lähes kaikissa vesistöissämme elävä ahven on Suomen kansalliskala. Erikoisimmista veden elävistä nahkiainen on vanhaa perua, mutta ravustusperinne ulottuu vain muutamien satojen vuosien taakse.


VILJASTA LEIPÄÄ


Viljan viljely alkoi Suomessa 2500–2000 eaa. Pronssikaudella viljeltiin ohraa ja vehnää, rautakaudella myös ruista ja kauraa. Alkuaan vilja syötiin puurona.

Paistettu, nostattamaton leipä tunnettiin jo kivikaudella, ja tunnetaan myös Kalevalassa. Leivän hapatus alkoi rautakaudella (500–1200 eaa.). Samalta ajalta ovat peräisin käsikivet, joilla jauhettiin viljaa 1800-luvulle asti.


Vanhinta leipää meillä on kivillä paistettu ohut ohraleipä, jota voi onnistua saamaan alkuperäisenä enää Lapista ja Pohjois-Pohjanmaalta. Ruisleipä syrjäytti ohraleivän 1700-luvulla.


Lännessä leipää paistettiin pari kertaa vuodessa, idässä joka viikko. Syynä tähän oli tupien rakennustyyli. Lännessä tehtiin erillisiä leivintupia. Idässä taloissa oli iso keskusmuuri, jossa ruoka valmistettiin ja leivät paistettiin - ja talo lämpeni.


Suomessa, toisin kuin muualla Euroopassa, kotileivonta säilyi yleisenä hyvin pitkään. Kaupallisia leipomoita meille tuli vasta 1800-luvulla.



ALUEELLISET EROT JA ERIKOISUUDET


Suomalaisessa ruokakulttuurissa on lukemattomia omia erityisyyksiä. Vaikkapa maidon juonti ateriolla, uusien perunoiden ja oman maan mansikoiden aikaansaama kevätvillitys sekä mustamakkara.


Omaa ruokakulttuuriamme edustavat myös meikäläinen lanttu, tippaleivät, nuotiomakkara, kalan ja lihan savustaminen, viili sekä salmiakki. Listaa riittää pitkälle!


Vahvat alueelliset erot ruoissa, ruoanvalmistusmenetelmissä ja makutottumuksissa ovat aikojen saatossa tasoittuneet. Kiitos siitä lankeaa muun muassa koululaitokselle, sodan jälkeiselle kotitalousneuvonnalle sekä nykyiselle ketjurakenteiselle kaupalle ja ruokajournalismille.

Silti jokaisesta maakunnasta löytyy yhä omia erikoisuuksia. Nämä näkyvät erityisesti leivissä, sesonkeina ja juhlissa.


Hyviä esimerkkejä alueellisista herkuistamme ovat vaikkapa Lapin puikula ja poro, Oulun alueen nahkiaiset, kainuulaiset rönttöset, hämäläinen sahti, Pirkanmaan mustamakkara, saaristoalueen mustaleipä sekä karjalaisten sultsinat.


Lisäksi monessa maakunnassa uudistetaan ruokakulttuuria monin tavoin. Tilaviinit, pienjuustolat ja -panimot ja Ahvenanmaan ålvados ovat hyviä esimerkkejä suomalaisen ruoantuotannon monimuotoisuudesta ja uudistuskyvystä.


Den finländska matkulturens historia


Vårt nordliga läge mellan öst och väst har påverkat, och påverkar även nu, matkulturens utveckling i Finland. I Finland kan man fortfarande se den ostfinländska och den västfinländska matkulturen, fastän skillnaderna i maten, tillverkningssätten och smakvanorna har utjämnats med tiden. På föreningen Matinformations (Ruokatieto) nätsidor finner man fakta om hur vår matkultur har utvecklats genom åren.


Finland är världens nordligaste jordbruksland. Den korta sommaren och den låga temperaturen begränsar den mängd växter som kan odlas. Förhållandena syns tydligast i skördemängderna, som endast är hälften av de mängder som fås i Mellan-Europa. Frost på sommaren, samt torka eller regniga perioder, utgör utmaningar för jordbruket.


Vårt läge medför trots allt flera fördelar. De långa ljusa sommardagarna gör att växterna producerar aromer och färg. Dessutom utnyttjar växterna sommarnätternas värme och ljus genom att även växa på natten! Den kalla vintern hjälper att hålla jordmånen ren, och vinterns stränga kyla gallrar växtsjukdomar.


Det nordliga läget har utmanat finländarna att utveckla produktionsmetoderna. De arter som växer på våra åkrar har förädlats och anpassat sig till våra förhållanden. Den allt mera utvecklade växthusproduktionen har ökat utbudet av färska grönsaker. Ladugårdar har byggts med beaktande av klimatet.


Från skogen och vattnet


Själv plockad skörd från skogen är en nordlig specialitet. De möjligheter allemansrätten ger oss gör att vi alla har tillgång till dessa läckerheter. Allemansrätten har sitt ursprung från tiden då nybyggare tog marken i besittning genom att odla, fiska och jaga.


I våra tusen sjöar finns det rikligt med fiskarter. Strömmingen är vår viktigaste matfisk, medan abborren är Finlands nationalfisk. Det mest speciella vattendjuret är nejonögat, medan kräftfisket endast är en par hundra år gammal tradition.


Bröd av säd


Man började odla säd i Finland mellan 2500-2000 f kr. Under bronsåldern odlade man korn och vete, från och med järnåldern även råg och havre. Till en början åt man säden som gröt. Stekt tunnbröd kände man till redan på stenåldern, och brödet omtalas även i Kalevala. Under järnåldern (500-1200 f kr) började man syra brödet. Från samma tid härstammar också de sk handstenarna, med vilka man malde säden ända fram till 1800-talet.


Vårt äldsta bröd är det på sten gräddade tunna kornbrödet, vilket man ännu i dag bakar enligt ursprungligt recept i Lappland och norra Österbotten. Rågbrödets popularitet tog över och blev dominerande på 1700-talet.


I västra Finland bakade man bröd ett par gånger per år, medan man i östra Finland bakade varje vecka. Orsaken var i hur köken var byggda; i västra Finland gjorde man särskilda bagarstugor. I östra Finland byggde man däremot en stor central spis, där man tillredde mat, bakade. Denna centralspis värmde också huset.


I Finland, till skillnad från det övriga Europa, bakade man sitt bröd i hemmen mycket länge. Kommersiella bagerier uppstod först på 1800-talet.


Lokala skillnader och specialiteter


I den finländska matkulturen finns det otaliga egenheter. Till exempel att dricka mjölk med maten, det stora intresset för ny potatis och färska jordgubbar på sommaren, samt blodkorven.


Vår matkultur representeras också av kålroten, struvor, korv vid brasan, rökt fisk och kött, samt fil och salmiak. Och listan kan göras mycket längre än så!


De starka regionala skillnaderna i maten, tillredningsmetoderna och smakvanorna har jämnats ut med åren. För detta kan man tacka skolmaten, den hushållsrådgivning som gavs efter kriget, samt handels kedjebildning och matjournalistiken. Trots det har de olika landskapen fortfarande sina egna specialiteter. Det märks tydligast på brödet, under säsongerna och vid festmåltider.


Bra exempel på våra regionala specialiteter är till exempel Lapplands Puikula potatis och renköttet, nejonögon från Uleåborg, Rönttöset från Kajana, Sahti från Tavastland, Birkalands blodkorv, skärgårdsbrödet vid kusten och Sultsina från Karelen.

Dessutom förnyas matkulturen ständigt. Gårdsviner, små ysterier och bryggerier samt Ålands ”ålvados” är bra exempel på den finländska matproduktionens mångfald och förnyelseförmåga.



BLOGIARKISTO /

BLOGGARKIV

UUSIMMAT KIRJOITUKSET /

DE NYASTE INLÄGGEN

SEURAA MINUA /

FÖLJ MIG:

  • Facebook Clean Grey
  • Twitter Clean Grey
  • LinkedIn Clean Grey
  • Instagram Clean Grey
  • Facebook Clean Grey
  • LinkedIn Clean Grey
  • Twitter Clean Grey